Äitini on kertonut, että suojelusenkelilläni on vahvat kädet. Olin kuulemma pienenä taaperona suht´ vähäuninen, mutta hyväntuulinen kukkuja. Kikatellen leikin ja taiteilin yllätyksiä. Kerran onnistuin uniltani karkaamaan keittiöömme, jonka ikkunan ulkopuolella oli lintulauta. Sen katolta äitini yllätti minut roikkumasta. Joku näkymätön työnsi hänet avukseni viime hetkillä ennen tuhoon tuomittua lentoharjoitusta.

Jyväskylässä vietettiin -80-luvun lopulla kristillisiä opiskelijapäiviä. Siellä kuulin laulunvärssyn, joka meni suunnilleen näin: ”Katselen lintuja taivaan, ne lentävät uneksien. Miksi mä mieltäni vaivaan, turhaa murehtien. Tuuleen puhaltavaan, siivet aukaista saan, taivaan omaksi saan, lintuna vaan.” Kauas on pitkä matka, mutta näkökulmaa muuttamalla voi nähdä sujuvamman reitin. Lentäminen on aktiivista tekemistä ja lintuperspektiivistä voi oppia uutta. Laulu rohkaisi muutosvastarinnassa, jossa kamppailtiin naisten oikeudesta papinammattiin. Sain pappisvihkimyksen 1994.

Pidän yhä korkeista paikoista, lentämisestä, siivekkäistä, linnuista ja enkeleistä – sellaisistakin, joiden siipiä en näe. Matkustellessamme perhepiirinä ympäri maailmaa ja arjen keskellä ilahdun erityisesti avarasta kauneudesta, joka heijastuu monella tavalla niin luonnosta kuin ihmisistä. Erityisen kiitollinen olen lapsistani, emon säihkyvistä aarteista, nuorista sydänkäpysistä, kasvattajiensa kouluttajista.