Harrastin lapsuudessani partiota ja opin siellä monia hyödyllisiä taitoja. En kuitenkaan koskaan oppinut suunnistamaan kompassin ja kartan avulla. Muistan, kun eräässä partion suunnistuskisassa tulin toiseksi tyttöjen sarjassa. Kaikki taisivat hämmästyä sitä, enkä vähiten minä itse 🙂 En kuitenkaan kertonut muille, että suunnistustaitoni salaisuus oli juosta niin lujaa kuin vain suinkin pääsin ja seurata edelläni ollutta poikaa, jotta en olisi eksynyt metsään ihan totaalisesti! Edelleenkin eksyn helposti, liikuinpa autolla, pyörällä tai kävellen. Onneksi nykyään on navigaattorit! Mutta niitäkään ei pidä sokeasti uskoa, koska aina on mahdollisuus siihen, että ne eivät havainnoi jotain asiaa, joka on muuttunut.

Ja tämä sama asia pätee mielestäni myös elämään. Elämän polku tulee itse löytää ja jokaisessa meissä on upeita aarteita sisimmässään. Ihmisellä on elämän mittainen aika tutustua niihin aarteisiin, ja oppia aina lisää itsestä ja muista. Rohkaisen ja kannustan nuoria rippikoulussa itse pohtimaan, miettimään ja havainnoimaan elämään ja myös uskoon liittyviä asioita.

Vapaapäivänäni tykkään neuloa tai virkata kaikenlaista tai kulkea keskuspuistossa yksinäni hiljaisuudessa ja miettiä kaikkea maan ja taivaan välillä. Perheeni teini-ikäiset nuoret pitävät minut myös kiinni ajassa.

Itselleni eräs rakas kohta Raamatusta on Jeesuksen lupaus: